Legojen taikaa

Olen usein väittänyt etten ole mikään lasten kanssa leikkijä. Rakastan puuhastella heidän kanssaan keittiössä, askarrella, opettaa uusia taitoja, käydä metsässä ja ottaa heitä mukaan moniin omiin askareisiini.

Mutta lasketaanko se leikkimiseksi, kun rakentaa intopiukkana legoja?



Jos, niin sitten olen monesti puhunut läpiä päähäni. Meiltä, kuten niin monista muistakin poikalapsiperheistä, löytyy legosarjoja määrä jota kukaan ei tiedä. Sarjoja löytyy 80-luvun alusta lähtien ja yksittäisiä palikoita on säästynyt 50- ja 60-luvun taitteelta asti poikien isoisän leikeistä.

Tavallista varmasti on, että nuo palikkalaatikot ovat perheen miesväen silmäteriä. Meillä kuitenkin minä taidan tuntea suurinta tuskaa palasten sekoittumisesta ja häviämisestä. Pojat kyllä kovasti rakentavat ja leikkivät rakennelmillaan. Heidän mielestään ei ole kuitenkaan niin tarkkaa kaikkien palikoiden löytymisen kanssa.

Minä unelmoin lomaviikosta, jolloin voisin vain aamusta iltaan rakentaa poikien kanssa legoja ja voitaisiin saada kaikki sarjat kerralla kasaan... tosin en tiedä mahtaisiko viikko tuohon riittää, mutta luulen, että itselleni se riittäisi tyydyttämään tuota rakennushimoa.

Tänään kasattiin kuopuksen kanssa iskän vanha avaruusasema aluksineen. Sen valmistuttua leikkiin haettiin heti juuri synttäreiksi saatu avaruussukkula ja teiden varsille alkoi syntymään myös muita rakennelmia.

Ihanaa, miten nuo värikkään palikat voivat inspiroida lapsen yhä uudelleen leikkeihin, joiden polut johtavat aina uusiin seikkailuihin. Myös palikoiden yhdisteltävyys läpivuosikymmenten on mahtavaa!