Ihanaa! Syyskuu on jo pitkällä ja vielä riittää omasta puutarhasta syötävää.
Viikonloppuna keräsin viimeiset raparperinvarret säilöttäväksi ja samalla tietenkin valoin lehdistä betonivateja ja -kynttilänalusia.
Ja siksi tein sitä vain itselleni, koska mieheni eivät voi kyseistä herkkua kertakaikkiaan käsittää. Hyviä aineksia, mutta kuulemma kaikki omissa kipoissaan.
Mistä tietää koska sipulit ovat tarpeeksi kuivia?
Nämä nyt päätyivät jo keittiän pöydälle ilahduttamaan keltaisuudellaan. Eipä ole suuren suuri tuo satomäärä, mutta meillä kasvimaa onkin ajateltu enemmän keskikesän syöminkejä varten, kuin syksyistä sadonkorjuuta. Nautimme oman maan antimista silloin, kun kaikki on tuoretta ja kaupassa huippuhinnoissaan.
Tomaatteja ei olisi tänä vuonna kannattanut ilman kasvihuonetta istutella lainkaan. Korjasin koko tämänkesäisen sadon kerralla sisälle toivoen, että kypsyisivät vielä lämpimässä pöydällä.
No, ainakin ne ovat ihan hauskannäköisiä vihreinäkin tuossa raparperilehdellä.
Myönnnän itsekin, että tämä puuhellahulluus on kyllä omituinen juttu. Kaiken kiireen ja tohinan keskellä tämä rouva haluaa välttämättä laittaa perheen ruoat syyskuusta toukokuuhun hitaimmalla mahdollisella liedellä.
Mutta, mutta ja mutta...
Jostain syystä sähköhellaa käyttäessäni, minulla ei käy edes mielessä laittaa kynttilää palamaan vierelle, sähköstä ei kuule ihanaa rätinää, samaan aikaan liedelle ei saa mahtumaan kuin neljä kattilaa ja varpaitakin saattaa palella samalla kun hämmentelee ruokaa ilman tulentuoksua.
Tulen viritettyäni pesään, harvoin lasken tikkuja huuvalle ennen kuin olen sytyttänyt myös kynttilän. Kaiken kiireen keskelläkin kokkaan kynttilän kera ja olen onnellinen, että monet muut hommat saan hoidettua koneiden avulla nopeasti, jotta voin tehdä ruokaa juuri näin.
-Salla-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti